Stranger/Muukalainen

What is there to say, on a morning like this? I have woken up in an alien country, after sleeping for years. For years I thought people are always better than you think.

Mitä tällaisena aamuna voi sanoa? Olen herännyt vieraassa maassa, vuosien unen jälkeen. Vuosia luulin, että ihmiset ovat aina parempia kuin mitä odotat.

Villaton neuloja

Olen viime viikon aikana saanut palata toisen erittäin rakkaan harrastuksen pariin: neulomisen. Tarkoitan että olen saanut luvan: viime vuonna minulle tuli käsivaivoja, ja ennen kuin niiden syy oli selvillä piti lääkärin mukaan liikaa rasitusta varoa.

Kun helmikuussa ryhdyin vegaaniksi, en halunnut edes ajatella käsitöitä sillä pelkäsin että kestäisi vielä hyvin kauan ennen kuin voisin neuloa. Hiljalleen kuitenkin toivo heräsi, sillä kättä särki harvemmin ja vähemmän. Aloin suunnitella tulevia neuleprojekteja. Samalla aloin myös pohtia sitä, millä langoilla voisin neuloa hyvällä omallatunnolla.

Minulla on oma pieni (tai “pieni” -muut himoneulojat voivat käsittää, millaisesta stashistä eli lankavarastosta on kyse) kokoelmani ennen käsiongelmia hankkimaani lankaa. Ne aion käyttää, myydä tai antaa lahjaksi. Mutta lisää eläinperäisistä kuiduista tehtyä lankaa en enää osta. Kuvittelin alunperin löytäväni jonkun langanvalmistajan, joka toimisi mielestäni tarpeeksi eettisesti, ympäristöystävällisesti ja eläimiä vahingoittamatta. En ole vielä tehnyt kovinkaan laajalti selvitellyt asiaa, mutta ainakin yhdeltä yritykseltä odottelen edelleen vastausta kysymyksiini (kohta on kulunut viikko). Sen tiedon perusteella mihin olen törmännyt, olen päättänyt että ostan enää vain kasviperäisiä tai synteettisiä kuituja. Niihinkin voi tietenkin liittyä monia ympäristöongelmia -kuten puuvillan kasvatus ja värjäys. Vihreys on kuitenkin käsityöalallakin onneksi kovasti muodissa, ja monilta valmistajilta on jo tullut markkinoille luomupuuvillaa tai kierrätetyistä aineksista kehrättyä lankaa.

Suomeksi tietoa on saatavilla vähänlaisesti. Englanniksi onneksi sentään jotain. Tietoa ympäristöystävällisestä neulomisesta löytyy esimerkiksi kirjoista Knit Green (kirj. Joanne Seiff) ja Knitting Green. Jälkimmäistä en ole lukenut, mutta ainakin Seiffin kirjassa on myös osio “vegan knitting”. Joitakin vinkkejä vegaanineulojalle saattaa löytyä myös kirjasta No Sheep for You. Muuten parhaita tiedonlähteitä ovat varmaan blogit sekä tietenkin Ravelry (www.ravelry.com, neulojien nettiyhteisö). Blogeista minua ovat viihdyttäneet ainakin vegancraftastic.blogspot.com ja treewool.wordpress.com. Lisäksi osoitteesta veganknitting.typepad.com löytyy esimerkiksi hyödyllinen lista vegaanisista sukkalangoista, mutta blogi ei ilmeisesti enää päivity.

Mitä vegaani syö? Esimerkkejä

Viimeiset 24h:

Maanantai/päivällinen:
- tofua tulisessa tomaattikastikkeessa, ohrariisiä
-soijamaitoa
-isäni tekemää linssi-porkkanasalaattia
-jälkkäriksi lakritsia

Tiistai/aamiainen
-kaurajogurttia, mysliä, banaania, saksanpähkinöitä
-kahvia soijamaidolla

Tiistai/lounas
- sieni-juurespaistos
-tummaa sekä vaaleaa leipää kikhernetahnalla
-kurkkuviipaleita, perunasalaattia
-soijamaitoa ja vettä

Äsken söin vegaanisia minisuklaamunia joita löytyi kaupasta (Sorini appelsiinisuklaa, nam!) ja suunnittelen iltaruokaa.

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä

Vuoden 2006 kesällä luin Safran Foerin esikoisromaanin Everything is Illuminated. En kutsuisi sitä lempikirjakseni (tuskin luen sitä uudestaan), mutta tuolloin se teki minuun suuren vaikutuksen. Kirja oli myös valtava menestys ainakin englanninkielisssä maissa ja siitä tehtiin elokuvakin (huono sellainen, minun mielestäni). Myös kirjailijan muut teokset ovat olleet postmodernia kertomakirjallisuutta. Eating Animals -kirjan kirjoittaja tulee siis eläinoikeusliikkeen ulkopuolelta, ja kuvittelisinkin että hänen taustansa on saattanut lisätä teoksen saamaa huomiota valtamediassa. Esikoisromaanillaan bestseller-listoille singahtanut wunderkind on kuitenkin julkkis eri tavalla kuin pitkän linjan tietokirjailija tai tutkija.

Eating Animals sai jonkin verran näkyvyyttä Suomessakin jo ennen käännöksen ilmestymistä; olen tuskin ainoa joka muistaa hesarissa joulun alla ilmestyneen jutun. Itse epäilin, että kirjassa saattaisi olla paljon jo tuttua tietoa muta halusin lukea sen silti, luottaen Foerin taitoon kirjoittajana. Luin suomennoksen, sillä siinä on mukana Salla Tuomivaaran kirjoittama osio tehotuotannosta Suomessa.

Eläinten syömisestä on sekoitus tutkivaa journalismia sekä Foerin omaelämäkerrallista tarinointia. Lukukokemuksena kirja on ahdistava, mutta erittäin mielenkiintoinen. Vaika moni kasvissyöjä tai siitä kiinnostunut on luultavasti jo kuullut ainakin osan Foerin esittämistä faktoista, teos antaa kuitenkin selkeämmän ja yksityiskohtaisemman kokonaiskuvan tehotuotannosta. Kyseessä on ehdottomasti tärkeä kirja; kirja joka jokaisen kuluttajan pitäisi lukea. Mielestäni pitäisi olla aika sydämetön jotta voisi lukukokemuksen jälkeen jatkaa tehotuotetun lihan syöntiä. Foer käsittelee kuitenkin ensisijaisesti nimenomaan tehotuotantoa sekä siihen liittyviä ongelmia, joten Eläinten syömisestä ei välttämättä muuta jokaista lukijaansa kertaheitolla vegaaniksi.

Tavallaan Eating Animals käsittelee samaa aihetta kuin Everything is Illuminated: kärsimystä. Molemmissa teoksissa kärsimys on totta (vaikka romaanissa sen ympärille onkin koottu kuviteltu tarina), molemmissa aihetta lähestytään eri henkilöiden näkökulmasta. Yksi tärkeä eroavaisuus kuitenkin löytyy; juutalaisten kohtalo toisessa maailmansodassa on jo historiaa, jonka kanssa ihmiskunnan on elettävä. Eläimiä voimme vielä auttaa.

Samanmielistä seuraa (Luonto pakastimessa)

Välillä tuntuu siltä, että puolet yliopisto-opiskelijan ajasta kuluu tehtävien välttelyyn. Tänään olen mm. katsonut viime viikon Kova laki -jaksoja nauhalta, tehnyt lounaaksi tofupiirakkaa ja lukenut Anu Silfverbergin esseekokoelmaa Luonto pakastimessa.

Ostin kirjan hetken mielijohteesta, selailtuani sitä Akateemisessa. Olin juuri lukenut Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä loppuun, ja kun tajusin että Silfverberg kirjoitti Foerista, tuntui kuin olisin löytänyt keskustelukumppanin. Vegaaniksi ryhtymisen jälkeen olenin välillä toivonut lisää ihmisiä (puolison lisäksi), joiden kanssa puhua asioista avoimesti. Olen lueskellut blogeja ja keskustelufoorumeita melko aktiivisesti, ja epäilemättä myös hakeutumiseni asiaa vähänkin sivuavan kirjallisuuden ääreen johtuu ainakin osittain myös toiveesta löytää muita samanmielisiä.

Minun on kyllä koko ajan ollut tarkoitus kirjoittaa jonkinlainen arvostelu myös Foerin kirjasta, mutta tässä yhteydessä voi lyhyesti sanoa, että se on vaikuttava ja ahdistava. Eläinten syömisestä oli myös lukukokemuksena hyvin erilainen kuin Luonto pakastimessa. Jos jälkimmäinen oli kuin kiihkeä keskustelu Vanhan kuppilassa, ensinmainittu oli kuin vierailevan professorin luento suuressa juhlasalissa.

Tunnen helposti syyllisyyttä jos tapaan kasvotusten vaikka bloggaajan jonka kirjoitusten kautta tiedän hänestä paljon vaikka hänellä ei ole aavistustakaan kuka minä olen. Luonto pakastimessa on sellainen kirja, että kirjoittajan tapaaminen saisi luultavasti aikaan samanlaisen reaktion. Teksti on hyvin keskustelevaa ja henkilökohtaista. Silfverberg väittelee kuvittelemansa yleisön vastauksen kanssa, kertoo itsestään ja ystävistään, ihmettelee ja raivoaa. En tiedä, olisinko jaksanut lukea esseitä jos olisin aiheiden suhteen eri mieltä. Nyt, koska löysin itseni useimmiten aidan samalta puolelta kirjoittajan kanssa, esseissä oli jotain kovin lohdullista. Ehkä kyse on siitä, että on helpompi olla tuskastunut asiaan, jolle ei mahda paljoakaan, tietäen että ei ainakaan ole yksin.

Kahvista

Opin juomaan kahvia 6-vuotiaana mummini luona. Minulla oli oma erityinen kahvikuppini, jossa oli kuvia kissoista. Muistoissani kahvinjuontiin mummini tai aivan erityisesti mummini ja äitini kanssa liittyy tunne juhlavuudesta, jostain erityisestä ja hienosta. Luultavasti ajattelin tuolloin myös että kahvi on jotain mitä aikuiset juovat: vasta myöhemmin, amerikkalaisten tv-sarjojen ja kirjojen myötä, kahvi yhdistyi ennen muuta opiskelu- ja nuorisokulttuuriin, high school oppilaisiin Starbucks-kupit käsissään. Minunkin kahvinkulutukseni kääntyi jyrkkään nousuun vasta lukioiässä, vaikka sitä ennenkin join kupillisen luultavasti joka aamu. Lukio toi kuitenkin mukanaan hyppytunnit, enemmän läksyjä ja pidempiä päiviä. Robert’s Coffee oli koulumatkani varrella, ja lukiossakin oli kahviautomaatti. Siitä sai melko kammottavaa litkua 50 sentillä, mutta join sitä silti. Silloin kahvikuppi oli ennen kaikkea se yhdistävä tekijä hyppytunnilla pöydän ääressä, tai luokassa jossa saattoi talvella olla alle 18 astetta.

Hyvin suurilta osin voisin yhtä hyvin puhua lihansyömisestä kuin kahvinjuomisesta. Esimerkiksi makkaraa olen syönyt samoista syistä ja samanlaisissa tilanteissa kuin mitä olen juonut kahvia: pääkaupunkiseudulla kasvaneena yhdistän makkaranpaiston erityisesti luokkaretkiin (jolloin opettajan metsään raahaamat oppilaat syövät yhdessä jotain, mikä on oikeastaan melko pahaa mutta ainakin sitä syödään yhdessä -kuten automaattikahvi) sekä kesän grillijuhliin mökillä (jotka ovat ennen kaikkea muistoja kesäloman vapaudesta, perhetapahtumasta -jostain erityisestä ja hienosta).

Ja silti: silloinkin kun lihansyöntiä pääsee pakoon, kahvikuppia ei. Se on ensimmäinen asia mitä vieraalle tarjotaan, ja “kakkukahvit” ovat lähestulkoon juhlapäivän synonyymi. Kun kavereita tavataan kaupungilla, heidän kanssaan mennään kahville, mutta yhtä hyvin voi yksinäisenä mennä kahvilaan kuluttamaan aikaa kirjan kanssa. Ja jos teetä tarjotaan lohdutamaan kärsivää, on musta kahvi lohduttoman itsesäälin juoma.

Olen jo monta vuotta juonut kahvia 1-4 kupillista päivässä. Tupakkaa en ole maistanutkaan ja alkoholia nautin vähän ja harvoin. Kahvi on aina ollut minulle se yksi pahe, riippuvuus josta voi vitsailla samalla kun ohittaa sen merkityksettömänä. Kun jossain julistetaan että kahvi on vaarallista, että sitä ei pitäisi juoda, vaatimus on minusta yhtä kohtuuton kuin sähköstä luopuminen. Jos loikoilen sunnuntaiaamuna sängyssä hesarin kanssa, siemaillen reilun kaupan kahvia soijamaidolla, voiko se tosiaan olla niin haitallista?

Minulla oli eilen migreenikohtaus. Ehkä. En ole koskaan ennen kokenut sellaista, joten en ole ikinä joutunut asiasta keskustelemaan yhdenkään lääkärin kanssa tai muutenkaan tutustumaan aiheeseen. Eilen kuitenkin kärsin voimakkaasta päänsärystä, pahoinvoinnista, korostuneesta hajuaistista (esimerkiksi talouspaperi tuoksui yhtäkkiä mielestäni hirveän voimakkaasti) sekä valoherkkyydestä. Makasin siis pimeässä huoneessa kylmä side otsalla muistellen erästä myrskyisää merimatkaa (tämä oli pahempaa) sekä paria asentohuimauskohtausta (myönnetään, se oli vielä pahempaa kuin tämä) samalla kun parempi puoliskoni yritti selvittää, oliko kyseessä todella migreeni. Terveyskirjaston lista migreenin laukaisevista tekijöistä tuntui vahvistavan epäilykseni: sen lisäksi että olin edellisenä päivänä juonut punaviiniä, olin myös erittäin poikkeuksellisesti ollut juomatta kahvia noin vuorokauden siinä vaiheessa kun päänsärky alkoi.

Ajatus siitä että jo päiväkin ilman kofeiinia voi aiheuttaa oireita on monella tapaa aika huolestuttava. Toki minulla on joskus ollut lievää päänsärkyä, joka on mahdollisesti saattanut johtua kofeiinin vieroitusoireista, mutta myös esimerkiksi tietokoneen liiallisesta tuijottamisesta tai raittiin ilman puutteesta. Mutta eilinen kohtaus oli paljon, paljon pahempi.

Aamulla herätessäni olo oli kuitenkin jo paljon parempi. Tärkein kysymys oli: pitäisikö nyt keittää kahvia? Kukaan tuskin pitää siitä ajatuksesta, että on riippuvainen jostain nautintoaineesta. Toisaalta taas, en halunnut toista samanlaista päänsärkyä. Minulla ei ollut kotona minkäänlaisia kipulääkkeitä ja suurin osa apteekeista oli kiinni. Joimme siis aamukahvit.

Onko kahvi minun sokea pisteeni? Onko tämä se yksi asia, jossa hyvä maku ja tottumus voittavat järjen? Miksi vältellä lisäaineita jos samaan aikaan juo kofeiinia päivittäin?

En tiedä, johtavatko pohdintani mihinkään. Mutta kun nyt iltapäivällä kaipasin lämmikettä, valintani oli vihreä tee.

Happy Saint Patrick’s Day!

Tänään on Pyhän Patrikin päivä, siis loistava tekosyy juoda irlantilaista olutta tai pukeutua vihreään, vaikka Suomessa päivää ei yleisesti tunnetakaan. Juhlan kunniaksi minä koristelin minttusuklaa-cupcaket vihreillä kuulilla. Leivonnaisten ohje, jälleen kerran, kirjasta Puputyttö ja vohvelisankari.